Urheilu

Perässähiihtäjä ?

Kiva kun tulit sivustolleni.

Kirjoittelen vuoden ensimmäistä blogi ”postausta” sängyn pohjalta. Tänään on ollut heikko päivä ja energiat joten olen pyrkinyt lepäämään suurimman osan päivästä. Tän aktiivisen kirjoittamisen aloittaminen on näköjään yhtä hankalaa kun urheilun aloittaminen pitkän tauon jälkeen. Kauheesti halua tarmoa ja ideoita mutta ei oikein tiedä mistä aloittaa. Joten olkoon tämä ensimmäinen postaus sitten sekava tai ei, tästä se taas lähtee.

Päätin alkaa dokumentoimaan omaa matkaa takaisin urheilun pariin. Tai paremmin ehkä ilmaistuna urheilullisen elämän pariin. Ehkä jopa paremmin ilmaistuna kilpaurheilullisen elämän pariin. Mene ja tiedä, katsotaan miten tässä käy. Tähän asti blogi sekä muu sometus on ollut melko satunnaista. Kyllästyin jopa itse omaan toimintaan sillä kannatan mieluummin sitä, että valitsee mitä haluaa tehdä ja tekee sen kunnolla. Keskittyy siihen, mikä se oma juttu sitten onkaan. Olkoon tämä kirjoitus vaikka sekava läpileikkaus taustoihin niin päästään asiaan, jee!

Olen ollut aina melko urheilullinen, ainakin omasta mielestäni. Olen nuorempana kilpaillut esteratsastuksessa, jonka jälkeen aloitin laskuvarjourheilun. Kilpailin laskuvarjourheilussa joukkueessa lajissa jota kutsutaan nimellä 4-way formation skydiving. Hyppäämisen ohella juoksin paljon ja osallistuin usein puolimaraton matkoille varsinainen maraton mielessä ja tavoitteena. Juoksu vaikeutui, sillä rikoin oikean polveni laskeutuessani pellolle hangossa, olikohan ehkä 2010. Sen jälkeen olen aktiivisesti edelleen hypännyt mutta juoksu jäi vähemmälle.

Onnettomuuden myötä aloin treenaaman salilla. Olin muutenkin joukkueen ainoa nainen, enkä halunnut olla se heikoin lenkki. Printtailin netistä ohjeita ja lähdin vääntää ”habaa” lähimmälle salille. 2014 laitettiin joukkue tauolle. Samana vuonna kilpailin ensimmäistä kertaa bikinifitness kisoissa. Siitä on muuten aikaa. Tuossa välissä olin onnistunut rikkomaan polven jo toiseen otteeseen (ehkä 2012) joten takana oli jo kaksi kuntoutuskautta. Kaikki oli vähän sellaista ensikertalaisen koheltamista. Onnistuin kumminikin saamaan hyvän sijoituksen ja lipun Sm kisoihin. Siihen aikaan kaikki tytöt olivat samassa luokassa. Ei ollut aloittelijoille omaa luokkaa. Sm kisoissa sijoituin kymmenen parhaan joukkoon. Tukka oli kun Jane Fondalla ja käsi komeasti kisanumeron päällä.

Jotta en jää jumiin menneeseen niin nopeana läpileikkauksena; päätin asettaa heti tavoitteeksi seuraavan vuoden kilpailut, joihin oli aikaa vain puolivuotta. Sitä aloittelijan kiirettä ja koheltamista, voi että. Niitä kisoja ei koskaan tullut, sillä en ollut palautunut aikaisemmasta ”kisaprepistä” vielä lainkaan, joten päätimme valmentajan kanssa jatkaa vielä kehityskautta ja pohjatreeniä. En tiedä laittaisinko nuoruuden ja hätähousu luonteen piikkiin.

Niin siinä kumminkin kävi että fitness jäi taustalle niinsanotusti harrastelija tasolle ja hyppäsin takaisin laskuvarjourheilun pariin. Meillä alkoi valmistelut Suomen ennätyshypylle, päätin et se menee edelle. Halusin olla mukana, joten painoin töitä ja salitreeniä arkisin, ajoin aina perjantai iltana tai lauantai aamuna lentokentälle hyppy-treeneihin. Hypylle valittiin ympäri Suomea 80 hyppääjää. Virallinen ennätys toteutui loppuen lopuksi elokuussa 2017 Prahassa.

Ilman kolhuja en sinä vuonna selvinnyt. Onhan sitä kaikennäköistä sattunut, mutta tuo hiton polvi ongelma palasi tuona vuonna jälleen. Olen nykyään sitä mieltä et murtuma on aina parempi vamma kun nivel; palautuu nopeammin ja kasvaa takaisin. Polvesta on kyllä tainnut tulla koko loppuelämän riesa. Riippuu miten sitä haluaa tarkastella. 2017 oikea polvi meni useamman kerran sijoiltaan. Opettelin työntämään sen takaisin paikalleen jotta treenit voi jatkua. Tiesin että leikkaus on taas edessä, mutta ajattelin että sinnittelen kauden loppuun asti ja menen sitten kuvauksiin. lokakuussa se sitten napsahtikin kokonaan hajalle.

Venytin vaan liian pitkälle. Olin ennätyshyppyreissun jälkeen ”hyppyhuumassa” ostanut liput Empuriabravaan Espanjaan. Dropzone jossa olen aina halunnut käydä hyppäämässä, mutta jostain syystä aina jäänyt. Olin niin kerran täällä vain eletään mind setissä, että taisin unohtaa koko jalan. Niinhän siinä kävi että rikoin polven lopullisesti Turussa ehkä kuukausi sen jälkeen kun palasin Suomeen. Adrenaliini piikissä onnistuin vielä ajamaan takaisin kotiin, ja kuvauksiin. Seuraavana päivänä ei enää kävelty. Molemmat kierukat palasin ympäri polvea. Empuriabrava ja maraton edelleen odottamassa.

Jotta tästä ei tule itkutarinaa niin haluan kertoa, että Munkkivuoren Pihlajalinnassa on se urheiluklinikka jossa todentosiaan korjaavat ja rakentavat uudelleen, eikä kokonaan poista niin kun monella muulla on tuomio. Näin parsittiin minunkin polvi kasaan kolmannen kerran. Tuomio oli kyllä melko kömpelö. Hermovaurio, sekä liikeradan heikkeneminen.

Siitä alkoi ihan hemmetin pitkä prosessi sekä fyysisesti, että henkisesti. Luulin että puhutaan puolesta vuodesta mutta kuntoutusprosessi oli loppuen lopuksi noin 1,5 vuotta. Sanoisin että kuntoutukseen meni käytännössä vuodet 2018-2019. Sillä välillä kävin läpi ison identiteettikriisin sillä keho muuttui, fyysinen kunto romahti, sitä myöten myös henkinen hyvinvointi. Tää aika oli silti erittäin kasvattavaa. Käytin sen oman kehon korjaamiseen sekä opiskeluun. Luin vimmatusti, opiskelin uutta, rakensin uutta identiteettiä, osallistuin seminaareihin. Jos aikaisemmin elämässä oli niin sanotut hihhuli vuodet niin nyt vasta olikin. Noina vuosina ehdin jopa odottaa esikoistani, mutta sain keskenmenon.

Kumminkin onnistuin kaikesta löytämään jotain positiivista sekä voimaannuttavaa. Aloin kaipaamaan selvää suuntaa, rutiineja sekä rauhallista ja yksinkertaista elämää. Olen persoonana melko vauhdikas ja malttamaton. Päätin vuoden 2019 lopussa että kokemukset muokkaavat minusta vahvemman ja viisaamman, eikä fyysisesti ja henkisesti heikompaa versiota. Päätin ottaa vastuun.

Siitä lähtien olen kaikessa hiljaisuudessa treenannut pikkuhiljaa takaisin itseni siihen kuntoon missä haluan olla, sekä enemmän. Uskon kumminkin että fyysinen sekä henkinen kunto kulkevat vahvasti käsikädessä. Aloin taas kaipaamaan tavoitteita, kilpailuja, sekä urheilullista elämää ja arkea. Päätin jatkaa fitness harrastusta siitä mihin se silloin jäi. Aika kuluu kumminkin.

Urheilu on aina ollut minulle harrastus, ehkä enemmänkin. En kumminkaan ole ammattilainen. Olen päätoimisesti vakuutusalalla töissä, satunnaisesti tehnyt mainosmallin töitä sekä toiminut haamukirjoittajana muihin artikkeleihin. Tiedän, miten voi olla, äidinkieleni on surkea. Mut näin se vaan on.

Uskon kumminkin että olen vuosien aikana oppinut paljon hyödyllistä. Tykkään kirjoittaa, joten valitsen toistaiseksi blogin omaksi ilmaisukanavaksi, koeta kestää kirjoituserheet. Tykkään auttaa ja motivoida muita. Jos voin auttaa ja innostaa edes yhtä henkilöä mun kirjoituksilla, niin se on tehnyt tehtävänsä.

Nyt on pakko vetää raja johonkin joten olkoon tämä vuoden ensimmäinen sekava kirjoitus. Moni on kysynyt kilpailenko. Ehdottomasti kilpailen. Olenko altavastaaja? Varmaan olen.

Tulen dokumentoimaan omaa matkaani, mutta ennen kaikkea jakamaan vinkkejä ja metodeja jotta auttavat sinua pääsemään sinne mihin sinä haluat mennä. Tää blogi heräsi nyt takaisin eloon!

Meillä kaikilla on jotain unelmia ja tavoitteita. Mitkä ovat sinun?

<3

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

code