Urheilu

Kisaanko enää koskaan?

Makoilen sohvalla ja vietän erittäin helppoa vapaa iltaa. Ah, vihdoin rauha josta olen hetken jo haaveillut. En tajunnut että aikaisemmasta päivityksestä oli jo noin pitkä aika.

Mulla on ollut todella raskaat viikot takana. Joka vuosi sama juttu, kun valo vähenee radikaalisesti, mulle iskee ihan ihme toimettomuus ja ”masennuskausi”. Olen syönyt ja nukkunut todella huonosti, sillä rytmi on jotenkin ihan järkkynyt. Yleensä saan tilanteen korjattua kuukauden sisään. Yleensä korjaan tilanteen yksinkertaisesti vaihtamalla maata. Ehkä nappaan kohta kannettavan kainaloon ja vaihdan maisemaa hetkeksi. Toistaiseksi olen tyytynyt siihen, että olen levännyt mahdollisimman paljon, ottanut vähän kevyemmin; löysin jopa vihdoin muuton jäljiltä kirkasvalaisimenkin. Valolla ja melatoniinilla olen saanut keholle rytmin aika hyvin takaisin näinä aikoina.

Mutta itseasiassa halusin kirjoittaa kisaamisesta enkä valitella väsymistä sen enempää, se menee ohi kyllä. Kävin taas pyörähtämässä Nordic Fitness Expossa kuten joka vuosi. Tykkään lajista ja edelleen seuraan sitä suht aktiivisesti. Käyn katsomassa aina Kulttuuritalon kisat sekä Lahden Nfe kisat.

Multa usein kysytään, kisaanko itse vielä ja miksi en kisaa. Se on kyllä totta, ettei ole minun tapaista jättää mitään niin sanotusti kesken. Ehdin kilpailla yhden kauden enkä ollut tyytyväinen sijoitukseeni Sm-kisoissa jossa olin kymmen parhaan joukossa. Silti objektiivisena ymmärsin täysin sijoituksen, se oli just oikea. Edelleen pyörittelen ajatusta, että kisaisin taas uudelleen, olihan se ihanaa ja lajin kautta elämääni tuli uusia ihania ihmisiä, sekä oppia joka jäi joka päiväiseen elämään. Mutta laji muuttuu nopeasti ja todella paljon. Se on saanut pohtimaan, onko se kumminkaan se minun juttu.

Kerron ihan lyhyen läpileikkauksen omasta tarinastani lajista. Urheilu on oma intohimoni sekä elämäntapa. Kiinnostuin salitreenistä joskus olikohan 2010-2011 kun kilpailin laskuvarjourheilussa joukkueessa. Olin joukkueen ainoa nainen, enkä halunnut olla se heikoin lenkki. Huomasin että kilpailu ja treenit olivat erilaista kun normaali hyppääminen. Vaati paljon enemmän kestävyyttä ja voimaa. Silloin hankin ensimmäisen valmennuksen ja aloin treenaamaan. Soitin silloin suoraan Gustafsbergin Jutalle, sillä halusin valmentajakseni jonkun joka tietää mitä tekee. Jälkikäteen ajateltuna vähempikin olisi riittänyt ottaen huomioon, että olin täysin noviisi jumppapirkko ja salitreenit alkoi ihan nolla osaamisella. Silloin samaan aikaan bikinifitness tuli Suomeen. Ihastuin lajiin, sillä siinä yhdistyi urheilullisuus sekä naisellisuus ja pieni ripaus glamouria. Tuli mieleen omat baletti ajat. Olen tanssinut 8 vuotta ja esiintynyt paljon. Ajattelin että tämä laji on muuten aivan täydellinen minulle. Aloin treenaamaan entistä ahkerammin ja heti kun laitoimme hyppyjoukkueen tauolle asetin kisatavoitteet ja vaihdoin kisa valmentajan valmennukseen.

Kilpailin vuoden 2014, kolmet kisat. Edelleen on pakko myöntää että jokaisesta oppi paljon ja korjattavaa oli todella paljon. Nyt ymmärsin että vaikka kuinka kaikki olisi valmiiksi suunniteltu ja harjoiteltu ei viimeistely mennyt aina just niin kun toivottiin. Jokaisen keho reagoi aina vähän eri tavalla ja aina opittiin mikä toimii ja mikä ei, ja kokeiltiin jotain uutta. Siihen aikaan säädettiin myös paljon värien kanssa, ja väri ”mokia” näkyi paljon lavalla. Nykyään tällaista ongelmaa ei taida olla ollenkaan. Siihen aikaan oli yksi sarja jossa kaikki kisasivat, vain pituusluokat oli jaettu. Muistan kun omissa kisoissa oli helposti 35 tyttöä kisaamassa. Siksi näen hyvänä sen, että myöhemmin tuli tämä aloittelijoiden luokka, jossa pääsi uudet kilpailijat treenaamaan kisaamista. Yhteenvetona minun 2014 oli hyvä kokemus. Siellä oli paljon aloittelijan noviisimokia ja paljon hyvää. Mikään ei jäänyt hampaankoloon enkä mitään kadu, sellaista se oppiminen on. Välillä on niin urpo jossain, ettei ymmärrä edes kysyä asioita joita ei tiedä tai osaa, kun ei yksinkertaisesti vielä ole edes hahmottanut mitä ei osaa.

Mulla oli 2014 Sm-kisojen jälkeen ihan uskomaton ”draivi”. Silloin päätin heti, että haluan mennä heti uudelleen ja korjata ne mitä nyt meni pieleen ja mitä opittiin tästä vuodesta. Ensimmäinen vuosi on jopa valmentajallekin melkoista hedelmäpeliä kun kokeillaan mikä juuri minulle toimii ja mikä ei. Silloin vaihdoin valmentajaa ja tiimiä sellaiseen, jonka valmennus vastasi enemmän sitä tyyliä mitä halusin ja toki itse valmentaja ja tiimikin oli samassa kaupungissa, joten pystyin treenaamaan samalla salilla. Valmentajan vaihto johtui omalla kohdallani siitä syystä, että aloin oppimaan paljon ja tiedostamaan tarkemmin mitä haluan ja millä tavalla haluan hommaa jatkaa.

Kumminkin isoin virhe joka johtui ihan minusta itsestäni, oli asettaa liian lähelle uusi tavoite. Ehdin treenata uuden valmentajan kanssa vain pari kuukautta kunnes aloitimme heti uuden kisaprepin. Uskon että tämä oli se käännekohta, jossa kuppi kaatui nurin. En tajunnut miten väsynyt olin, olisin tarvinnut pitemmän ajan normaali treenikautta. Tämä oli ensimmäinen kerta elämässäni, kun sairastuin eikä minulla ollut mitään kontrollia enää omasta terveydestä ja kehosta. Muistan että aikaisemmin aina kun treenasin jotain muutosta tapahtui kehossa, aina jotain, jonka mukaan pystyttiin tehdä muutoksia. Muistan myös hyppäämisen parissa sattuneet loukkaantumiset, aina meni kuntoutus eteenpäin, ja muutoksia tapahtui. Niin…. olen tottunut eteenpäin menevään kehittävään prosessiin. Mun oli tarkoitus kilpailla heti keväällä 2015 ja koko kausi. Kumminkin aikaisempi kisapreppi alkoi ”heijastelemaan” jo heti alkutaipaleella. Se oli henkisesti ja fyysisesti erittäin raskas vuosi, mutta kerron myöhemmin kuinka paljon olen oppinut ja kuinka paljon se loppuen lopuksi antoi, sillä koen että oma tapa ja suhtautuminen urheiluun ja ruokavalioon on täysin muuttunut sen jälkeen. Olen myös oppinut kuuntelemaan kehoa ihan eri tavalla. Otin sitten vuoden taukoa mutta jatkoin silloisen valmentajan kanssa. En olisi selvinnyt sitä ajanjaksoa ilman ammattilaisen apua. Vaikka hänestä ei tullut minulle sittenkään kisavalmentajaa hän valmensi minua läpi koko sairausajan. Aika siis vierähti. Meni 2016 tauolla, laskettiin varman päälle eikä lähdetty preppaamaan vielä.

Ensimmäinen mahdollinen kisavuosi minulle olisi ollut 2017. Silti 2016 vuoden lopulla sain kutsun Suomen ennätyshypylle Prahaan 2017 elokuulle. Silloin oli kaksi vaihtoehtoa. Joko asettaa Sm-kisat uudelleen tavoitteeksi tai ennätyshyppy laskuvarjourheilussa. Inhottavaa kun aikaa on niin vähän. Tiesin realistisena, että mitä vanhemmaksi tulenm sitä hankalampaa on menestyminen fitness lajeissa. Toki jo tässä vaiheessa ymmärsin sen faktan, että kehoni ei kestä jatkuvaa tykitystä vaan fitness kisat tulisi olemaan minulle kertaluonteisia projekteja. En tulisi koskaan olemaan aktiivikisaaja siinä lajissa. Tiesin samalla, että ennätyshyppyjäkään saatikka kutsua ei tule ihan joka vuosi. Joten päätin, että tässä vaiheessa laskuvarjourheilu on minulle tärkeämpi ja siinä se 2017 kesä sitten menikin, ja hyppy tuli hypättyä onnistuneesti Prahassa elokuussa.

Siinä oli lyhytleikkaus omasta tarinasta ja aikajanasta. Edelleen tuntuu, että koko fitness laji tai lähinnä kisaaminen jäi omalla kohdallani kesken. 2017 olin itseasiassa Kim Oddon valmennuksessa ihan vain huvinvuoksi, sillä en täysin ole osannut jäädä pois. Haluan pitää fitneksen omassa elämässä ja elämäntapana. Jokaiselta valmentajalta olen oppinut paljon, ja osannut kerätä sieltä ne parhaat opit. Joka vuosi olen oppinut lisää ja kisat ovat olleet mielessä. Kumminkin on pakko myöntää rehellisesti, että ehkä bikinifitness ei ole se minun juttuni enää. Minulle kehonmuokkaus on se juttu, ei niinkään kehonrakennus kuten näkyy kuvistani, että edelleen tykkään pitää lihasmassan ”kevyellä” tasolla. Olen seurannut vierestä, miten laji on muuttunut ja se suunta mihin se on mennyt ei välttämättä ole enää sitä mitä minä haluan. Olen tänä vuonna seurannut wellness sarjaa. Vaikka sielläkin on selvää hajanaisuutta kisaajissa paljonkin ja laji selvästi hakee vielä tarkempaa suuntaa ja selkeyttä siitä mitä siellä nyt oikeasti haetaan kilpailijalta, se jopa saattaa olla enemmän se minun juttuni. Eli kisaanko enää koskaan? Noh, never say never, toistaiseksi tykkään siitä että treenaaminen ja puhtaasti syöminen kuuluu elämäntapoihini. Aika näyttää tuleeko siitä taas sellainen draivi että se menee muun edelle. Mulla ehkä vähän häiritsee tuo toinen laji tuossa vieressä joka vie aina koko kesän…heh. Ehkä kilpailisin sitten niin että treenaan talvella kevään kisoihin jotta voin hypätä kesällä. Oli miten oli, lähden ehdottomasti kisaamaan jommassakummassa lajissa jos vaan sellainen kipinä taas iskee.

Siihen asti pidän tuloshakuisen treenaamisen ja puhtaan ruokavalion elämäntapanani ja seurailen teitä muita kisaajia. On ollut siistiä seurata sivusta aktiivikisaajien kehitystä ja käydä kisoissa moikkaamassa tuttuja.

<3

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

code