Työ,  Valmennukset

ASENNE RATKAISEE…

Kuuntelin 2014 ensimmäisen kerran ”Asenne” kirjan äänikirjana, joka on sittemmin rullannut aina autossa ajomatkalla taikka kotona aamupuuhien aikana. Niin yksinkertainen asia, mutta silti helposti kallistuu vanhoihin opittuihin kaavoihin ja toimintamalleihin, ellei toista ja kuuntele näitä samoja höpinöitä.

Viimeisin kirjoitukseni oli melko negatiivinen. Pohdin silloin, onko sitä järkevää julkaista sillä haluan pitää blogini positiivisena ja kannustavana. Mutta sitten taas jos kirjoittaisin lässynlää kulissielämää, ei se olisi minua. Mietin myös onko ylipäätään reilua kirjoittaa aiheesta jossa on kaksi osapuolta, mutta varmasti fiksut ymmärtävät että kun kirjoitan, kirjoitan omista kokemuksista ja näkemyksistä, suhteessa niitä on aina kaksi. Pidin aihetta kummikin julkaisun arvoisena, sillä haluan myös pitää blogin avoimena ja rehellisenä. On ihan normaalia vähän kompastella silloin tällöin elämässä. Mielestäni kriittinen eteenpäin vievä tekijä onkin asenne. Niin, asenne jolla kohtaat ja käsittelet eteen tulleet kokemukset. Olen peruspositiivinen enkä juurikaan jaksa kantaa huolta asioista joihin en voi vaikuttaa. Haasteellisissa tilanteissa pyrin kaivamaan esille aina ne positiiviset asiat. Kyse on vaan siitä, mihin kiinnittää huomionsa. Katsooko vain negatiivisia asioita, vai positiivisia. Kun asenne on oikea, niin aina löytyy keinot ja toimintatavat jotka vievät haluttuun suuntaan. Haluan pitää terveen itsekriittisyyden omassa asenteessa sekä objektiivisen tavan tarkastella toimintaa, sillä syyttävä sormi ei mene eteenpäin.

Tiedä mitä haluat

Veikkaan että suurin syy epäonnisuuteen sekä tyytymättömyyteen tänä päivänä on yksinkertaisesti tietämättömyys siitä mitä haluaa. Tarjontaa tulee joka tuutista, häiriötekijöitä ja hälinää. On hyvin helppo ajautua tilanteeseen, jossa ajelehtii massan mukana ja ajatukset sekä mielipiteet ovat massavaikutteisia, kuljet aamusta iltaan niin sanotusti autopilotilla ja kallisarvoinen aika kuluu hukkaan. On niin tärkeää olla hyväksytty, kuulua joukkoon, olla niin kuin muutkin, olla pidetty, olla ”cool”. Sitten tulee se päivä kun havahtuu olevansa parisuhteessa ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ole onnellinen ihan vain yhteiskunnallisten ja sosiaalisten paineiden vuoksi; tekevänsä työtä josta ei edes pidä, ostavansa tavaraa jota ei edes tarvitse. On elintärkeää tietää mitä haluaa elämän eri osa alueilla, ja kirjoittaa kaikki ylös erittäin spesifioidusti. Tämän jälkeen olisi hyvä vielä kriittisesti tarkastella kirjoittamaansa ja kysyä itseltään, onko kyseessä varmasti omat haaveet ja tavoitteet, eikä kenties vanhempien, ystävien, taikka yhteiskunnan. Saavutin jo joku aika sitten pisteen elämässäni jolloin olin jo tehnyt kaiken mitä olin siihen asti halunnutkin, sekä saavuttanut kaikki tavoitteet. Paikallaan junnaaminen on itselleni aivan sama kun en eläisi ollenkaan. Haluan kasvaa, oppia uutta, kokea ja nähdä mahdollisimman paljon. Veikkaan että jatkuva prosessi ja eteenpäin meneminen tuo monelle muullekin onnellisuuden tunnetta, tuskin olen siinä yhtään sen poikkeuksellisempi. Myönnän, olin varmasti viime vuonna hieman hukassa ja haahuilin. Veikkaanpa että juuri siksi onnistuin virheellisiin valintoihin. Joten vuoden vaihteessa istuin alas useana päivänä, ja pohdin tarkoin uudelleen omat speksit. Pian uusi suunta löytyikin, uudet tavoitteet kirkastui ja fokus on ollut selkeämpi kun koskaan aikaisemmin. Vuosi on ollut tähän asti pelkkien positiivisten tapahtumien toistuva ketju.

Epäonnistumisen pelko

Olen ottanut tähän aiheeseen vaan asenteen, että mitä enemmän epäonnistun sitä enemmän opin. Jos kaadut kuralammikkoon, nouse ylös pyyhkäise kakka pois naamalta ja jatka matkaa. Sinne kuralammikkoon on ihan turha jäädä itkemään ja keräämään säälipisteitä muilta. Olen päättänyt ottaa asenteen ”joko onnistun, tai opin” ja sillä on menty. Jos ei tulisi kompastumisia ja vastoinkäymisiä, tarkoittaisi se sitä, että olisin sulkeutunut omaan pikku kuoreen ja jäänyt mukavuusalueelle. Olen huomannut että mitä vanhemmaksi kasvaa, sitä vähemmän enää kiinnostaa muiden kommentit ja mielipiteet. Olen jo niin tottunut kritiikkiin ja arvosteluun, etten juurikaan enää välitä vaan keskityn siihen omaan tekemiseen. Kuinka usein ihmiset jäävät tietylle tasolle urallansa sillä eivät epäonnistumisen pelossa uskalla ottaa riskejä tai yrittää jotain uutta? Kuinka usein jätämme tilaisuudet ja mahdollisuudet käyttämättä? Kuinka usein jäämme huonoon parisuhteeseen peläten muiden leimaavan meidät epäonnistujiksi? Tai kuinka usein suljemme mahdollisuuden uudelle ihmiselle ja suhteelle epäonnistumisen pelossa? Jos vauva pelkäisi epäonnistumista harjoitellessaan kävelyä, pelkäisi kaatumista, konttaisimme kaikki edelleen. Miksi siis epäonnistumisen pelko ohjaa ja rajoittaa aikuisiällä meitä niin paljon?

Tutkintoko takaa menestyksellisen elämän?

Nyt on vasta huhtikuu ja olen jo saanut aimo annoksen kritiikkiä ja arvostelua omasta tekemisestä. Olen käyttänyt enemmän aikaa ja rahaa valmennuksiin ja opintoihin kun aikaisemmin. Samalla polulla mennään koko vuosi. Varmasti aikaa reissailuun ja lomailuun on huomattavasti vähemmän tänä vuonna kun aikaisempina. On ollutkin mielenkiintoista saada niin paljon kritiikkiä. En tiennytkään että opintoni herättää moisia vahvoja negatiivisia tunteita ja hämmennystä. Mielenkiintoista tosiaan… en tiennytkään että opintoni oikeasti edes kiinnostaa ketään, saatikka nostaa karvat pystyyn yks jos toisellakin. Kyseessähän on minun ajan ja rahan käyttö. Olen aiheuttanut paljon hämmennystä ja minulta kysytään paljon että ”no mikä susta sitten niinkun tulee?” ”onko se joku tutkinto? ai ei, no sit se on varmaan ihan kusetusta koko homma”… Jos sitten taas postaisin enemmän reissuista ja uudesta menopelistä menisi jälleen jollain aamupuurot väärään kurkkuun. Tänä vuonna Anni on siis enemmän ”not cool” mut sekin on ihan ok.

Hassua…. loppuuko siis kehitys ja oppiminen siihen kun saamme paperit koulusta? Onkos se sitten siinä se, loppu onkin sitten pelkkää virran mukana kellumista ja loppuen lopuksi pelkkää alamäkeä, koska harvemmin mikään asia pysyy paikallaan. Sitä joko menee eteenpäin, tai taaksepäin. Tutkinto, oli se sitten korkeakoulu, yliopisto, tai jokin muu, takaa meille tietyn pohjan ja elintason. Tutkinto ei kumminkaan takaa menestystä, eikä tee työtä puolestasi. En ole vielä tavannut menestyvää ihmistä jonka paperit tekivät sen hänen puolestaan. Eläkkeellä oleva isänikin opiskelee…. Opiskelu harvemmin tekee kenestäkään tyhmempää.

Ihmettelen mistä tämä arvostelu ja kritiikki johtuu? Toisaalta sitten taas, en ole tähän asti vielä tavannut menestynyttä henkilöä jolla on tapana arvostella ja jakaa kritiikkiä ahkerasti. Hyvä asenne vie pitkälle, oli kyse sitten urasta, ihmissuhteista, taikka omasta hyvinvoinnista.

Ota vastuu

Ala-ikäisenä joudumme tyytymään siihen, että elämäämme liittyvät sekä vaikuttavat päätökset tulevat jostain muualta kun meiltä itseltämme, mutta sen jälkeen olemme itse vastuussa…kaikesta. Joskus on turhauttavaa kuunnella aikuisten valitusta, sillä kaikki on meidän itsemme vastuulla. Toki joskus vain tapahtuu asioita, eikä sitä tarvitse sen enempää jäädä surkuttelemaan että miksi juuri minä, kukas muukaan? Valitsemme ympäristömme, alueen jossa asumme, työn jota teemme, harrastukset, fyysisen kunnon (poikkeuksia lukuun ottamatta), puolison jne…lista on pitkä. Emme yksinkertaisesti voi syyttää enää vanhempiamme, yhteiskuntaa, ihmisiä ympärillämme. Fakta on se, että itse valitsemme ympäristömme ja on meidän vastuulla mitä ja miten valitsemme. Minun viime vuosi oli minun valinta, ja kun tajusin että nyt osui kakka tuulettimeen on minun vastuulla tehdä korjausliikkeet. Tapahtunutta ei saa tapahtumattomaksi, mutta on minun vastuu korjata suuntaa ja ottaa vastuu tulevista valinnoista. Olen oppinut itse käsittelemään isot negatiiviset kokemukset asenteella ”siistiä, nyt eletään muutoksen ja ison oppimisen aikaa” asenteella. Silloin saa ammennettua aika paljon hyvää vaikka juuri silloin tuntuisi pahalta. Ajattelen vain että tämä on sitä kasvukipua. Vastuun siirtäminen on helppoa, mutta pitkällä tähtäimellä siitä kärsii vain itse, ei kukaan muu.

Tässä välissä pienenä kevennyksenä voin todeta että kyllä, tiedän ja tiedostan heikon äidinkieleni. En ole asunut Suomessa niinsanotusti kriittisinä opintovuosina liittyen kieliopillisiin asioihin, joten voisin tuudittautua siihen ja syyttää peruskoulun käymistä ulkomailla. Heh, mutta pyrin ottamaan tässäkin vastuun ja kehittää osa-aluetta tulevaisuudessa.

Kuka sinun elämäsi päätökset tekee? Onko se puoliso, esimiehesi, yhteiskunta, vai jopa vanhempasi?

Jaksan uskoa siihen, että hyvä asenne, päämäärätietoisuus ja periksi antamattomuus kantaa pitkälle.

<3 hihhuli

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

code